Kestän kyllä, periks en tuu antamaan

Mä luovutan. Lopetan yrittämisen. Musta ei ole tähän, mä en osaa. En ole tarpeeksi taitava, enkä ikinä tule kehittymään sille tasolle. Kuinka monta kertaa ihmiset ovat pyöritelleet näitä katkeria, surullisia lauseita päässään, kun tuntuu että kaikki romahtaa päälle. Joillekkin nämä ajatukset voi laukaista vain yksi huonosti mennyt kerta tai esimerkiksi suoritus kisoissa. Varsinkin pitkään jatkunut huono putki saa ihmisen epävarmaksi, onko musta sittenkään tähän? Itse rakennetuista pilvilinnoista putoaminen kovaa ja korkealta kirpaisee. Se palauttaa takaisin todellisuuteen ja yhtäkkiä huomaa, että ei ole enää varma mitä haluaa. Pitää rakentaa uudelleen, nousta pohjalta takaisin ja ryhtyä hommiin kahta kovemmin. Miten sitten löytää motivaatiota jatkaa eteenpäin lannistumatta epäonnistumisista?

Jos mikään ei riitä, millä saamme tämän jatkumaan? Suvi Teräsniskan biisin yhdestä kohtaa tämäkin lause on niin totta. Välillä pitää vain oppia se, että itseltä on turha vaatia aina sitä parasta suoritusta. On hyvä asettaa tavoitteita, joo. Mutta jossain kumminkin menee se raja onko enää oikein olla sallimatta itsensä tehdä virheitä. Alamäkiä tulee, pettymykset seuraavat toisiaan, ei siltä aina voi välttyä. Välillä takapakki voi olla pitkäkin ajanjakso. Tällöin on myös hyvä miettiä, vaatiiko itseltään liikaa. Riittääkö mikään, onko asettanut liian kovat vaatimukset itselleen ja ottaako tällöin huomioon sen, että kehitykselle on annettava aikaa ja sen eteen on tehtävä töitä. Virheet kasvattavat, opettavat ja antavat lisää sitkeyttä ihmiselle. Virheistä voi oppia tulevaa koitosta varten paljonkin. Jos tosiaan mikään ei riitä ja vaatii aina täydellistä suoritusta, voiko päästä eteenpäin? Miten voi jatkaa töitä tavoitteiden eteen, jos joka kerta masentuu kun kohdalle sattuu takapakkia. Voisin sanoa, että yksi epäonnistuminen on tärkeämpi kuin kymmenen onnistumista.

Kuulin noin viikko sitten yhdeltä koiraleirin vetäjältä erään jutun, johon niin voin samaistua. Asiat nimittäin kannattaa kääntää päälaelleen. Koirakisojen epäonnistumiset pätevät samalla tavoin myös ratsastukseen. Epäonnistumisen jälkeen ihmiset käpertyvät liikaa pohtimaan niitä negatiivisia ja huonoja asioita suorituksessaan. He kasaavat kaiken sen mieleensä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin: kuinka tuo ja tuo osuus epäonnistui. Sen sijaan, voisi pysähtyä miettimään suorituksen positiivisia asioita. Että ei vitsi, toihan juttu meillä onnistui ihan sika mageesti! Kasvattamalla vain pahaa oloa entisestään ja paisuttamalla huonosti menneitä asioita, on vaikea asennoitua tuleviin koitoksiin uudella tarmolla. Siksi pitäisi jokaisesta pieleen menneestä asiasta etsiä se valoisa puoli.

Tätä kirjoittaessani olen juuri menossa huomenna kisoihin. En ehkä ratsastuskisoihin, mutta sama ajatus yhdistää. Koira-agility on iloista ja rentoa, ihmiset ovat hyvällä tuulella ja puheensorina kuuluu kisahallilla ympäriinsä. Joskus kumminkin nurkkaan eksyy murjottava tyttö, joka voivottelee hylättyä rataa. Se olen minä. Itselläni ehkä suurin "ongelma" on se, että jään turhaan murehtimaan epäonnistumista, vaikka rata olisikin voinut olla superhyvä. Jään tuijottamaan videolta sitä yhtä ratkaisevaa kropan suuntausta, joka laittaa koiran hyppäämään esteen väärältä puolelta. Jään jossittelemaan, miten tilanne olisi voinut mennä sen sijaan että jatkan eteenpäin. Voin siis tunnustaa, että minusta löytyy paljon piirteitä näissä kisatilanteissa, joita pitäisi lähteä korjaamaan.

Elastinen - eteen ja ylös biisi on asia, joka saa minut piristymään. Kun menee huonosti, eikä tiedä miten jatkaa eteenpäin - biisin kuunteleminen antaa uutta tahtoa kehittää itseään paremmaksi ja voimaa jatkaa. Jokainen lause osuu suoraan sydämeen ja biisin sanoma välittyy rohkaisevana kuuntelijan mieleen. Laulun kuunteleminen saa kylmiä väreitä kulkemaan selkää pitkin ja antaa itselleni roiman annoksen päättäväisyyttä jatkaa eteenpäin. Siinä on vain sitä jotain, joka koskettaa.

Miten ihminen sitten pystyy käsittelemään epäonnistumiset ja jatkamaan? Asenne. Tuo keskikokoinen sana on aika suuri avain kaikkeen. Kaikkialla aina sanotaankin, että asenne ratkaisee. Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että asenne todella voi ratkaista moniakin asioita: sillä voi olla pienet tai suuretkin seuraukset. Fakta on vain se, että positiivisuus kannattaa. Vastoinkäyminen menee ohi ja sitten onkin taas aika kohottaa katse kohti tulevaisuutta ja odottaa, mitä sillä on tarjottavana. Kaikesta selvitään, kun vain mukana on hyvä asenne. 

Tästä aasinsiltana haluaisinkin pohtia asennetta talleilla. Usein ratsastuspiireissä asenne on melko kilpailutahtoinen. Kun vastoinkäyminen sattuu kohdalle, lähdetään syytä etsimään mistä vain muualta kuin itsestään. Tuon piirteen tunnistan itsessänikin, epäonnistumisen jälkeen on helppo keksiä pitkä lista selityksiä miksi meni niinkuin meni. Poninhan viaksi se yleensä pistetään sen sijaan, että pohtisi mitä itse olisi voinut tehdä toisin. Monesti onkin vain pitänyt "niellä ylpeytensä" ja myöntää omat virheet. Se onkin ensimmäinen askel kohti hyvän lopputuloksen saavuttamista. Kun on valmis etsimään virheet itsestään, voi niitä lähteä korjaamaan. Siitä onkin sitten hyvä jatkaa eteenpäin, ehkä seuraavalla kerralla onnistaakin ja tulee ihana uusi kokemus :).