Tikapuut kaukaisiin tähtiin

Se tunne, kun löytää yhteyden, saman aaltopituuden eläimen kanssa. Kun tuntuu, että voisi jatkaa saman uran kiertämistä maailman ympäri uudestaan ja uudestaan. Voi antautua sille hetken fiilikselle, että on tehnyt jotain oikein. Näitä supertunteja tulee harvoin, mutta tuntuvatkin silloin entistä paremmalta. Onnistumiset kasvattavat niin paljon omaa motivaatiota tätä haastavaa lajia kohtaan ja antaa syyn yrittää uudestaan ja halun oppia paremmaksi ratsastajaksi. On mahtava tunne, kun palaa talliin hymyssä suin ja haluaisi jäädä viettämään aikaa kasvot vasten ponin kaulaa useaksi tunniksi sen hamutessa hyvin ansaittuja heiniä. Yksinkertainen sana on vain kiitos. Kiitos, että se poni jaksaa kantaa minua selässään yhä uudelleen ja uudelleen opettaen minua paremmaksi ratsastajaksi.

kuvat (c) Roosa

Meillä ei Dexterin kanssa ole ollut ennen tätä maaliskuun lopun tuntia yhtä hyvää ratsastuskertaa varmaan vielä ikinä. Olen aina tiennyt, että Dexterin kanssa on kaikki mahdollisuudet kehittyä, se on upea poni kunhan vain sen upeuden kaivaa esiin. Mutta koskaan ennen ei ole se fiilis yltänyt samalle tasolle mitä sinä tiistaina. Tunnin tehtävät eivät itsessään olleet mitään erikoisia, mutta ei tarvinnutkaan. Ajelehdimme pitkin maneesia omassa kuplassamme, keskittyen sataprosenttisesti yhteiseen etenemiseen. Teimme tehtäviä tarkasti ja joka hetki tunsin ilon kuplivan yhä enemmän sisälläni.

Ponin ei tarvitse mennä täydellisessä peräänannossa, mutta se tunne on se juttu. Kun huomaan sen rentoutuvan ja olevan herkkä pyynnöille, mitä sille esitän. Kun tajuan, että voin tehdä paljon erilaisia asioita, vain omat taitoni niihin ovat rajana. Alussa jo Dexter tuntui pehmeältä, vastaanottavaiselta. Tunsin, että se oli aidosti kiinnostunut koulutuuppauksesta, eikä edennyt pitkin hampain askelia eteenpäin. Miten sitä kuvailisi, Dexter oli positiivinen. Täynnä energiaa ja innokkuutta, mikä näkyi alkukäyntien tötterökorvista ja leikikkäästä possuilusta, kun poni mukamas pelästyi ääntä ja loikkasi sivulle tehden samalla söpön pikkupukin.

Ratsastin neuleella, minä hössöttäjä olin tietenkin lähtenyt sellaisella kiireellä matkaan, ettei ratsastushuppariakaan tullut matkaan. Onneksi kuvissa ei neule pistä silmään. Niin tosiaan, kuvat. Sekunnin otokset, joista pääsee sukeltamaan tunnin fiiliksiin mukaan. Kuvia tuli paljon, montasataa kappaletta. Ja ehkä ne tosiaan välittävät enemmän sitä tunnetta, mitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Alkuraveissa puksutettiin kolmikaarista, joka ravattiin reippaasti läpi ponin vastatessa pohkeeseen. Noh, ei se nyt joka hetkessä täydelliseltä näyttänyt, ammattilaisen silmään suorastaan järkyttävältä. Mutta minulle se riittää. Se todella riittää, että koen pitkästä aikaa tuollaisia hyviä hetkiä Dexterin kanssa.

Mieleeni nousi tunnin aikana, miten upeaa olisi, jos poni tuntuisi tuolta kisoissa. Jos se olisi yhtä vastaanottavainen ja rento. Dexteristä kyllä huomaa, milloin sillä on hyvä päivä ja jos se päivä sattuisi kohdalle kisa-aamuna, minun tietenkin myös ollessa skarppina tehden töitä siellä selässä...ainekset voisivat olla kasassa. Tunti tunnilta alkaa myös laukka kehittyä. Sen osalta tuntuu, että olisin päässyt toiseen ulottuvuuteen, missä alan ymmärtää miten poni toimii. Vieläkin Dexter saa mennä melko avonaisessa muodossa, en osaa vielä kerätä sitä kasaan tiiviimpään pakettiin. Mutta edistysaskeleita otamme varovasti, haparoiden, kuin juuri kävelemään oppinut lapsi.

Aloitettiinpa myös sulkutaivutusten opettelu. Dexter jännittyi minun pyytäessä yhtäkkiä epäselvin avuin sitä tekemään jotain, mitä ei kauhean usein treenata. Opettaja sanoi sieltä tulevan muutamia askeleita ja sekin tuntui jo puoli voitolta. Odotan vain sitä päivää, kun sulkutaivutukset alkavat luonnistua paremmin kuskin osalta. Mutta Dexter ansaitsi taputukset, hienosti se yritti ymmärtää. Ja sulkutaivutusten jälkeen alkoi tunti lähentyä loppuaan. Oli aika näyttää vielä viimeiset vilautukset meidän onnistuneesta ratsastuskerrasta.

Nimittäin askeleenpidennys lävistäjällä. Se oli viimeinen lyhykäinen tehtävä, mikä tultiin. Halusin saada sen sujumaan, valmistelin kerrankin huolellisesti lyhentäen askelia. Ja kun baana aukesi edessämme, annoin mennä. Ja poni venyi, tiesin että se osaisi. Harmillisen usein en saa askeleenpidennystä näkyville, pistetään se tosiaan satulassa keikkuvan piikkiin. Dexterin pärkähdellessä tyytyväisenä valuivat ohjat käsistäni pois ja tunti päättyi. Sinänsä haikeaa, olisin halunnut jatkaa vielä lisää. Tiesin, että toista yhtä hyvää tuntia ei tulisi kuitenkaan vähään aikaan, mutta toisaalta odotin jo innoissani tulevia kehitysaskeleita. Ja niin tunnit vain siellä satulassa merkkaavat. Ratsastamaan oppii vain ratsastamalla lisää. Ja ratsastamaan todella haluan oppia.