Vuoristoretki ulkomailla

Meidän perheen uusivuosi starttasi käyntiin heti 2.1. lomamatkalla Kanariansaarten lämpöön. Viivyimme viikon kesäisissä merkeissä ja joka päivä oli lämmintä yli kaksikymmentä astetta. Tämä lomareissu ei kuitenkaan säästynyt ilman yhtä ratsastuskertaa, pitihän nyt tuollaisessa ihanassa paikassa kokeilla myös ratsastaa. Niinpä varasimme torstaiksi kahden tunnin maastovaelluksen ja tallilta tuli bussi noukkimaan meidät äitini kanssa kyytiin hotellilta. Päivä oli kuuma, joten sai pistää ihan kunnon kerrokset aurinkorasvaa naamaan. Bussi vei meitä pikkukylien läpi ja kuski tööttäsi jokaiselle tutulle, mikä oli sinänsä huvittava ele. Kun saavuimme perille, oli kypäränsovitus ja hevoset olivatkin jo valmiina varustettuna. Ne tuotiinkin yksitellen pihamaalle, josta sitten minäkin sain taluttaa oman ratsuni kentälle.

Itseasiassa minun ratsuni nimi jäi loppujen lopuksi arvioitukseksi, mutta ihan hauska hevonen oli kumminkin kyseessä. Huomasin keskittyväni erityisesti alussa suitsiin. Ponilla nimittäin ei ollut ollenkaan leuka- eikä turpahihnaa ja kuolaimet olivat pelhamkuolaimen tapaiset. Lähtiessäni kävelemään, huomasin ponin olevan todella hitaalla päällä. Ehkä myös johtuen siitä kuumuudesta, niin se todella mateli kentällä. Tunsin tarvitsevani raipan reissulle mukaan, mutta pyytäessäni sitä kerrottiin, ettei ponin kanssa tarvitsisi olla. Sain kuitenkin sen sitten mukaan.

Pian oli aika lähteä liikkeelle ja pääsin aivan oppaan taakse jonossa. Siitä se sitten lähti, ensimmäinen ulkomaan maastoratsastukseni. Siinä hetkessä oli outoa ajatella kylmässä Suomessa, pimeässä maneesissa puksuttelevia poneja, kun kirkkaat vuoristovärit ja maisemat avautuivat aivan silmien edessä. Lähdimme jo alussa menemään hurjaa kivistä, kapeaa polkua pitkin, joka mutkitteli kohti ylhäällä olevia vuoria. Alussa varsinkin hirvitti antaa vain ponin hoitaa haastavassa maastossa käveleminen, mutta matkan edetessä siihen tottui. Meidän ryhmämme oli aika iso, ja olin porukassa ainoa suomalainen. Ryhmä oli aikuispainoitteinen, mutta yksi suunnilleen minun ikäinen ruotsalainen tyttö löytyi.

Kun olimme kävelleet melko pitkän matkaa, tuli ensimmäinen pieni kommunikaatio-ongelma. En aivan ymmärtänyt, mitä edessäni olevat oppaat sanoivat, mutta ryhmä alkoi jakaantumaan kahteen eri jonoon. Olin jo menossa pidemmän jonon mukana, kun päätin vielä kysäistä viimeisenä tulevalta. Ja onneksi kysyin, sillä kolmen hengen porukka oli ottamassa laukkaa, ja muut jatkoivat vain käynnissä eteenpäin. Ravasin äkkiä toiset kiinni ja liityin mukaan laukkaporukkaan. Se todella oli yksi parhaista päätöksistä, sillä kun hevoset lähtivät laukkaamaan, lähtivät ne kovaa.

Alussa olin hieman järkyttynyt lujasta vauhdista, mutta pian tartuin kiinni innokkaan hevosen askeliin ja kannustin sitä eteenpäin. Ja sehän meni! Kiisimme pitkin vuoristoa hiekka pöllyten silmille niin, että vain räpyttelin onnellisena niitä. Laukkapätkä oli aivan liian pian ohi ja tulin pienelle aukealle iloisena upeasta kokemuksesta. Ja sehän laukkapätkä ei jäänyt siihen. Vaikka maasto olikin käyntipainotteinen, pääsimme me pienen porukan kanssa ottamaan aika ajoittain näitä mahtavia spurtteja.

Ylämäet, mitä kipusimme, olivat todella jyrkkiä. Nousin automaattisesti kevyeeseen istuntaan, mutta oli jännä miten täkäläiset suhtautuivat ylämäkiin. Kaikista jyrkimmillä kyllä noustiin kevyeeseen istuntaan, mutta sellaisilla minun mielestäni vielä melko jyrkillä ei noustu. Kuuliaisena ratsastuskouluoppilaana kumminkin seisoin siellä jalustimilla pitkään ja hartaasti. Ylhäältä oli kyllä aivan mielettömät näköalat. Missään vaiheessa ei kauheasti tuullut, mutta aivan sietämätön kuumuus ei silti vallinnut. Oli juuri sopiva.

Pistin myös merkille, että emme ravanneet melkein ollenkaan. Aina jos jonot erkanivat, oli vuorossa laukkaa ja muut menivät käyntiä. Yhdessä kohtaa ponit kuumuivat sen verran että ravasimme jonkin matkaa, mutta siihen se jäikin. Kuumumisesta puheenollen varsinkin viimeinen laukkapätkä jäi mieleen. Laukkasimme nimittäin toisten perään niin, että he olivat kasvattaneet etumatkaa. Hevoset alkoivat kiihtyneenä steppailemaan ja minun ratsuni oli aivan intona. Ymmärsin nyt, ettei tuolla ponilla tarvinnut raippaa ainakaan kannustamaan laukkaamiseen. Viimeinen laukkapätkä oli ehkä kaikista reippain. Kun vihdoin päästin hevosen matkaan, lähtikin se katapulttina eteenpäin. Edessä olevan ratsun kavioista kimposi pikkukiviä taaksepäin, mutta se ei haitannut. Vain tuulen tuiverrus ja hevosen laukka-askeleet kuuluivat. Se oli aivan mieletön tunne, minkä sain kokea.

Kaksi tuntia oli juuri sopiva aika. Laskeuduimme alemmas vuorilta mutkittelevaa tietä ja kävelimme takaisin tallin pihaan, mistä hevoset napattiin sisään lepäämään. Käväisin tallissa kurkkaamassa vielä hevosia, jonka jälkeen oli aika hetken huilaukseen ja juomataukoon. Sen jälkeen sitten taas bussikyyti odotti pihalla ja lähdimme köröttelemään hotellille päin. Ja nyt olisi fiilistelyn aika. Kaikenkaikkiaan todella ihana reissu, oli hauska tutustua myös paikallisiin hevosiin ja päästä kunnon maastoon auringon alle. Tuollaisia tilaisuuksia kyllä tulee niin harvoin, että pitää ottaa kaikki irti niistä. Tämä tyttö lähti yhtä kokemusta rikkaampana sitten viikon jälkeen takaisin Suomeen :).

Lomafiilis <3